lauantai 12. heinäkuuta 2014

Polut


Tullessaan aamulla kuistille kahvikuppinsa kanssa, hän pysähtyi ovelle, eikä ollut uskoa silmiään katsellessaan pihalle.
- Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli lähes ääneen.
Pihassa oli ollut vain yksi polku, portailta portille. Puinen keinu oli muutaman metrin portailta, muualla oli vihreää kasvillisuutta, omenapuita, viinimarjapensaita, kukkia, kasveja. Nurmikko kattoi kaiken muun. Pihaa ympäröi puolentoista metrin korkeudella kasvava orapihlaja aita. Puutarha oli rapistumassa hiljalleen iän myötä, kasvien hoitaminen kävi jo työstä. Täällä ei ollut enää ketään muita, hän oli viimeinen asukas.

Hän katsoi hämmästyneenä kolmea uutta syväksi tallattua polkua jotka risteilivät ympäri pihaa.

Sininen maa planeetta näkyi maata kiertävän avaruusaseman terrariumin ikkunoista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Haamu


Hän oli kattanut kupit pöydälle siististi kuten aina ennenkin. Kahvileivät olivat paikoillaan, kuten lusikat ja servetit. Valkohapsuinen pöytäliina toi arvokkuutta ja vanhanaikainen kahvipannu tunnelmaa. Ei hän välittänyt nykyajan keittimistä, vanhalla pannulla tuli parempaa kahvia.

Hän istahti hetkeksi, kahvin keittäminen vei yhä enemmän vähäisiä voimia, mutta hän iloitsi mielessään, kohta hänen rakkaansa tulisi taas. Siitä oli jo kuusikymmentä vuotta kun he olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran koulun tanssiaisissa. Se ilta muutti kaiken, hänen loppuelämänsä.

Sitten hän havahtui tähän hetkeen takaisin, hän tulisi kohta, hänen rakkaansa.

Piirongin päällä oli vanha kuva, se oli otettu päivää ennen hänen rakkaansa kuolemaa, kolmekymmentä vuotta sitten.

Kissa


Heräsin kun joku tuijotti minua, olin jo tottunut siihen, mutta aina se tuntui yhtä epämiellyttävältä.

Käänsin päätäni, sillä oli suuret vihreät silmät, ja se tuijotti minua herkeämättä käsivarren mitan päässä. Se tiesi aina tarkalleen missä se istui milloinkin, pitäen oman etäisyyden kaikkiin. Se ei kehrännyt koskaan, tullut syliin, puskenut päällään, naukunut. Silittää sitä ei uskaltanut. Se eli omaa elämäänsä. Joskus minusta tuntui kuin olisin ollut vain vuokralainen kissan asunnossa.

Eräänä aamuna se ei ollutkaan tuijottamassa minua, löysin sen eteisestä, lattiamaton päältä kuolleena, se oli taistellut viimeiseen hengenvetoon saakka.
Lattialla oli kasa mustia vaateriepuja,
viikate oli kenollaan seinää vasten,
se ei ollut minun.....

Kaksoiselämää


Asiakaspalvelutehtävissä oli oltava ystävällinen, löydettävä asiakkaiden kanssa yhteisen linja. Ehkä saatoin joskus auttaa heitä valitsemaan mielipiteensä, mutta sehän tarkoitti vain sitä, että olimme samalla aaltopituudella. Sellaisina hetkinä se oli tarpeen jolloin olisin halunnut repiä asiakkaalta silmät päästä, ymmärtämättömyyden, virheiden tai silkan typeryyden vuoksi, mutta tyydyin hymyilemään ja hieman ohjaamaan heidän ajatuksen kulkuaan.

Sairaanhoitajan työssäni verinäytteiden ottaminen oli parasta. Minun näytteeni olivat aina osaston puhtaimpia, ei ainoatakaan veritahraa putkiloissa. Pystyin rentouttamaan asiakkaat, kerroin ettei heidän olisi tarvinnut pelätä mitään, Tämä ei sattunut ja hymyilin ystävällisesti.

Päästyäni kotiin, rentouduin hetkeksi, tyhjensin mieleni, ruumiini, kunnes muutuin.

Oli aika lähteä jälleen saalistamaan lauman mukana.

Kiire


Ajoin kuin riivattu, keskikaupungillakin vauhtini oli lähemmäs 70 km tunnissa, Minulla oli kiire, oli pakko ehtiä lentokentälle ennen koneen lähtöä. Kaarsin pikatielle, kiihdytin jälleen nopeuttani. Autojen perävalot tulivat yhä useammin vastaan. Aikaa oli vain muutamia kymmeniä minuutteja. Painoin tallan pohjaan.

Pääsin viimein lentokenttäalueelle, jätin autoni röyhkeästi jätekatoksen alle, sakot olivat nyt pienimpiä murheitani. Juoksin lähes ovien läpi ja etsin katseellani oikeaa lähtöporttia. Se oli tietenkin toisessa kerroksessa, ravasin liukuportaat ja näin sinut viimein matkustajien joukossa helpotuksekseni.

- Avaimet, minulla ei ole avaimia, sanoin hengästyneenä.
Olit hämmästynyt, kaivoit taskustasi avaimet minulle,
- Nämä olivat ainoat avaimeni, en olisi päässyt kotiin muutoin.

Soutaja


Maa jota meri ympäröi, oli paras paikka viettää lomansa, kaukana sähköisistä pyynnöistä. Veneeni oli täynnä ruokaa, saaristokaupasta saisi lisää myöhemmin, muutoin en aikonut astua saarestani minnekään kuukauteen.

Heräsin toisena yönä ääneen, tässä lähellä ei asunut ketään, ei ollut laivaväyliä, oli liian karikkoista. Katsoin ikkunastani mutta en nähnyt mitään. Kesällä oli vielä valoisaa koko yön.

Neljäntenä yönä sama toistui ja olin näkevänäni jonkun soutavan veneellään meriusvan keskellä. Sama toistui seuraavalla viikolla. Muistin kuulleeni tarinan soutajasta joka haki kuolleita sieluja tuonelaan. En minä sellaisiin uskonut, vanhoja taruja.

Eräänä yönä heräsin jälleen, äänet tulivat nyt lähempää, vilkaisin ikkunastani ja jähmetyin, soutaja rantautui laiturilleni.

Koira


Koira oli jätetty marketin eteen, juuri siihen kohtaan missä pyöräni oli. Kultainen noutaja heilutti häntäänsä ja teki heti tuttavuutta kanssani.

Yritin hätistellä koiraa pois tieltäni, mutta jostain syystä se siirtyi aina pyöräni eteen istumaan, laittaen tassunsa etupyörän päälle, aivan kuin se olisi halunnut estää lähtöni. Minusta tuntui kuin se olisi nauranut minulle sen läähättäessä kesähelteellä. Huomasin ettei koiralla ollut edes hihnaa tai pantaa.

Katseeni havahtui äkisti outoon ääneen kauempaa.
Pyörätielle, jonne olin juuri lähdössä syöksyi suuri rekka holtittomasti rysähtäen voimalla lammen rantakoivikkoon. Onneksi juuri silloin ei ollut yhtään pyöräilijää tai kävelijää kulkemassa.

Katsoin koiraa ihmeissäni, estikö se tahallaan minun lähtöni?